Tunnetteko kirjan ”Elimäen tarkoitus"? Se on suomennettu kirjasta ”The Meaning of Liff” ja perustuu ratkiriemukkaaseen paikannimien selittämiseen. GRANKULLA (s.) Etäinen tuttava, johon voi viitata "erittäin hyvänä ystävänä" tehdäkseen vaikutuksen ihmisiin.

Englanniksi tämä Grankulla-hype kulkee nimellä ”namedropping”. Yksi parhaista namedroppaajista olisi voinut olla Devonshiren leskiherttuatar Debo. os. Mitford, (k.2014) joka oli tavannut sekä Churchiilin, Hitlerin että J.F.Kennedyn.

Toinen teema tästä on ns. sukupolvien ketjut, eli kuka on tavannut jonkun, joka taas on tuntenut jonkun jne. Six-Degrees-Of-Separation. Beethoven tapasi Lisztiin, Liszt piti yllä kirjeenvaihtoa Schumannin kanssa, Brahms tunsi Schumannin (ja Claran), Mahler tunsi Brahmsin, ja Mahler tapasi Sibeliuksen (ei pitänyt Sibeliuksen musiikista), ja Sibelius---tapasi Einojuhani Rautavaaran.

Laulunopettaja Mikko Pasanen puhui laulajatar Hanna Granfeltista., jonka syntymäpäivä on tänään. Pasasen äiti oli kuullut Granfeltin laulua nuoruudessaan.: Se oli kuulemma erilaista kuin ”nuorempien” laulajattarien: Granfelt lauloi ”kurkku auki”. Laulunopettaja Marjut Hannula, Lea Piltin oppilas, opetti oikeastaan vain yhtä asiaa: laulu virtaa tyhjenevien ”ilmapussien” päällä.  Tässä artikkeli Hanna Granfeltin hurjasta elämästä sekä Tuijotin tulehen kauan (juu, selvästi on kurkku auki), ja tässä Lea Piltin Yön kuningattaren aaria. 

Richard Strauss teki yhteistyötä molempien rouvien kanssa, sekä Granfeltin että Piltin.

Sitten lisää niitä Grankulla-kavereita. Olen kuullut Birgit Nilssonin laulavan Sibelius-Akatemian mestarikurssia pitäessään. Toki se ei ollut pedagogisesti kovin järkevää, sillä se 70-vuotiaan laulajattaren näyte oli musertavan ylivoimainen – oppilas ja yleisö mykistyivät. Olen osallistunut Dietrich Fischer-Dieskaun jäähyväiskonserttiin Lontoossa – Die Schöne Mullerin ja 67-vuotias nuori poika laulamassa – hän oli tosiaan rakastunut nuorukainen.  Olen tavannut Anja Ignatiuksen ja kuullut hänen viulusoittoaan – se oli kai Guarneri se viulu.

Olen myös kuullut Emil Gilelsin, Isaac Sternin ja David Oistrahin soittavan. Kun olin ensimmäistä kertaa Lontoossa, näin Paul Scofieldin näyttämöllä: en ensin tunnistanut häntä, kun hän näytti niin täydellisesti roolihahmoltaan -  pieneltä, arkiselta New Yorkilaiselta eläkeläiseltä – loppukiitoksissa hän ikään kuin kasvoi 20 cm lisää (hän oli 193cm pitkä).  

Olen kuullut professori Erik Allardtin luennoivan. Olen käynyt professori Matti Klingen vastaanotolla. Olen kuullut psykoanalyytikko Pentti Ikosen luennoivan.  Erik Tawaststjernan Sibelius-luennoit olivat suurta showta - ja niin täysille saleille, että jonotettiin istumapaikkaa.

Kaikenlaista. Isäni ja äitini totesivat ensi treffeillä, että kumpikin ihaillee Edwin Linkomiehen luentoja. Mitä on kohtaaminen? Jotain häilyvää, ajassa välähtävää – ja kuitenkin merkityksellistä. Aika meissä ja me ajassa.

Sormeni on myös kerran ollut lasilla, jonka alla oli Johanneksen evankeliumin vanhin tunnettu käsikirjoitusfragmentti (British Library).  Vai olikohan se sittenkin  Codex Alexandrinus?

Näitä on mukava muistella sitten siellä hoivakodin kiikkustuolissa – jos sinne asti pääsee. Varmaan kysytään millaista oli sen koronan aikaan 30 vuotta sitten. Siksi ajattelin muistella näitä mukavampia historiallisia hetkiä.