One of my favourite scenes is” Contessa, Perdono” from Mozart’s Marriage of Figaro – this play/opera was written ca.170 years after Shakespeare’s Measure for Measure (for short Measure). There is a setting in both plays of sexual harassment/abuse by a man in power – but Shakespeare is much darker. Measure id not a comedy nor tragedy nor romance – it has been called a problem play. The resolution in the end are acts of the Duke, instead of Angelo’s moralistic legalism and cruel ideas of purity. But are the acts of the Duke really about mercy? The count of Figaro’s humble apology is superb catharsis – when nothing else helps, try the truth - he surrenders to his merciful countess. A marvellous scene, music of highest class.
But in the end of Measure, Mariana and Angelo are “sentenced” to marry, the Duke’s proposal seems an accidental line, and Isabella’s brother’s family rejects her, because she didn’t sacrifice herself for her brother. What is love – all that?
Cheek by Jowl’s performance is vital, precise, agile, efficient, short (only 2 hours). vivid and visceral to the point of frightening. It is the miracle of Doctor Theatre that you can understand so much about a Russian-speaking performance based on an English play. I recall I once attended a Shakespeare play in this very Barbican stage with a friend who didn’t know “The Comedy of Errors”. At the interval I had promised to surmise what had happened – but she said she understood everything because it had been so clear.
There’s ample cultural heritage in Russian culture about collective experience – the motherland of revolution. The whole cast follow the events as a silent chorus, as a metaphor of the social cohesion present in every individual experience. The self-analysis of this Putin-like Angelo comes vivid with the chorus. The long, rich and unhappy Russian history of unlawful prison sentences and persecution of ideological “criminals” resonate here with the themes of the play.
Director Donnellan puts forward an interesting theory about the Duke in Measure: he sees him as one with Vienna, as Shakespeare often gives regents the names of their countries (Norway, Denmark, France) – so, as this governor of Vienna leaves to study Vienna, he is searching for himself. Alexander Arsentyev as the duke is nervous and uncertain: he will see the underworld violence of Vienna, the innocent Isabella, the existentialist-anarchist life prisoner Barnardino -ant through that journey reaches some self-awareness and contact with other people (says Donnellan). Donnellan yet regards the Duke’s proposal as half-self-aware, only a start to reach maturity.
Angelo by Andrei Kuzichev is also a unbodied, artificial man of the world. even his lust is cold and helpless. The tour of this play started in 2013 long before #metoo- movement, but it gives an unsparing analysis of toxic masculinity and power – but not without possible restoration. When Mariana leads in the final waltz the limb and passive Angelo, it is a singular image of upside-down turned power.
Yes, that waltz. The whole show is based on music and dance – there are several moments of death and Valse Triste, and the themes grow organically from movement. The stage design gives us red cubicles where parallel events transpire during speech and they make the text multi-layered. The judgment scene, courtly justice, happens like any Alt-Right demonstration or a communist Lenin-fraction party platform. Fortunately, there are no political caricatures, but yet this bald Angelo-Putin gave me insights of the inevitable image of Alt-Right as a revolution eating its children – and that happened indirectly, via the bald forehead of Angelo. It is no accident that he is named Angelo – his name is his measure, pun intended (nor that Mariana is named for Virgin Mary and Saint Anna) – he is Gabriel and Lucifer both – until he is restored back to human with Mariana.
Forgiveness is the diamond-hard core of this hard play – that makes Isabella pleading mercy she herself was not given heartbreaking. The abused one will be the Most Valuable Player.
But what is grace, what is mercy? Isabella didn’t give “mercy” to her brother, and the brother now rejects her. The Duke does not show lenience to Lucio who gossiped about him, he is given to be whipped. Again, Shakespeare shows us the seams of this fabric, humanity as the only measure.
My favourite quote from the play:
What's yet in this,
That bears the name of life? Yet in this life
Lie hid more thousand deaths: yet death we fear,
That makes these odds all even.
Lempikohtauksiani on Figaron häiden ”Contessa, perdono” – tämä näytelmä/ooppera, kirjoitettiin noin 170 vuotta Shakespearen Mitta mitasta-näytelmän jälkeen (jatkossa Mitta, Measure for Measure). Asetelmassa, jossa valtaapitävä mies yrittää seksuaalisesti hyödyntää valta-asemaansa, on paljon samaa, mutta Shakespeare on huomattavasti synkempi. Mitta-näytelmä ei ole komedia eikä tragedia eikä romanssi – sitä kutsutaan epiteetillä ”problem play” – lopun ratkaisut ovat Herttuan määräämiä Angelon moralistisen tiukkapipo-puhtauden ja legalismin sijaan. Mutta ovatko ne armoa? Figaron kreivin nöyrtyminen on upea katharis – kun mikään ei enää auta, voi kokeilla totuutta – ja kreivi tarrautuu armahtavaan kreivittäreensä. Ihana kohtaus, musiikkia huipulta.
Mutta Mitan lopussa Marianna ja Angelo ikään kuin tuomitaan avioliittoon ("tuomita avioeroon" juridinen termi on olemassa), herttuan kosinta noviisi-Isabellalle vaikuttaa hetken mielijohteelta, ja Isabellan veljen perhe hylkii Isabellaa, koska nuori nainen ei uhrautunut veljensä takia. Mitä on rakkaus—kaikkea tätä?
Cheek by Jowlin esitys on vitaalinen, tarkka, tanssillinen, tehokas, lyhyt (vain 2 tuntia), elävä, pelottava – teatteria parhaimmillaan. Se, että saa näin hyvin selvää venäjäksi näytellystä englanninkielisestä näytelmästä on teatterin ihmettä. Muistan, kun Lontoossa olin ystäväni kanssa juuri tässä Barbicanin salissa katsomassa Shakespearen Erheiden komediaa – ja olin luvannut selvittää väliajalla ystävälleni mitä tapahtui. Hän sanoikin, että ei tarvitse, vaikka ei tuntenut näytelmää etukäteen – kaikki oli ollut niin selvää.
Venäläinen kulttuuri ammentaa kollektiivisesta kokemuksesta – sieltähän se vallankumouskin kerran lähti. Koko esittäjäkaarti seuraa Choruksena tapahtumia – ikään kuin metaforana individuaalin matkasta sosiaalisessa koheesiossa. Vladimir Putinia muistuttavan Angelon itsetutkistelu, kärvistely moraalin ja himon vallassa saa tehoa hiljaisesta kuorosta. Mistäpä muualta kuin Venäjältä löytyy pitkä, rikas ja onneton historia laittomasta vapaudenriistosta ja väärän ideologian takia murhatuista?
Ohjaaja Donnellan esittää mielenkiintoisen tulkinnan Mitasta Herttuan sielun matkana - kun Hallitsija Shakespearella on usein nimetty maansa mukaan (Norway, Denmark, France), niin tämä Wienin herttua lähtee katselemaan ja kokemaan Wieniä – siis itseään. Alexander Arsentyev Herttuana on hermostunut, epävarma – hän näkee ja kokee Wienin alamaailman väkivallan, puhtaan Isabellan, eksistentialisti-anarkistisen elinkautisvanki Barnardinon – ja sen kautta päätyy jonkinlaiseen kosketukseen itsensä ja toisten kanssa, esittää Donnellan.. Donnellan pitää Herttuan äkillistä noviisin kosintaa rakkauden alkuna – mutta vielä keskenkasvuisena. Minulle tulee mieleen Seitsemän Veljeksen Venlan kosinta miesjoukolla.
Andrei Kuzichevin Angelo on myös ruumistaan irronnut keinotekoinen ”maailmanmies” – jopa hänen himonsa on kylmää ja avutonta. Näytelmän kiertue alkoi vuonna 2013 kauan ennen #metoo-liikettä, mutta on oudon kirkas analyysi toksisesta maskuliinisuudesta ja vallasta- mutta ei ilman restoraation mahdollisuuksia. Kun Mariana vie loppuvalssissa tahdotonta Angeloa, se on kummallinen kuva ylösalaisin käännetystä vallasta.
Niin, se valssi. Koko esitys perustuu musiikkiin ja tanssiin – erilaisia kuoleman tuokiota á la Valse Triste tapahtuu moneen kertaan, ja ne nivoutuvat orgaanisesti teemoihin. Lavastus koostuu muutamasta punaisesta kuutiosta, joissa tapahtuu samanaikaisesti tekstin kanssa, ja se luo monikerroksista tulkintaa. Oikeussalikohtaus tapahtuu kuin Perussuomalaisten tai kommunistien Lenin-fraktion puoluekokous - onneksi tämän näytelmän poliittiset ulottuvuudet eivät ole karikatyyrejä. Angelo kyllä antoi minulle oivalluksen omaan puhtauteensa, omaan demagogeriaansa sortuvasta Alt-Right’sta – ilman mitään erityistä tehokeinoja, sen Putinin kaljun lisäksi, Angelo ei ole turhaan nimetty Enkeliksi – hän on nimensä mittainen – pun intended – hän on Gabriel ja Lucifer yhdessä – kunnes pelastautuu ihmiseksi Marianan kanssa.
Anteeksianto on tämän kovan näytelmän kova ydin--- siksi Isabellan anomus armosta, jota hän itse ei saanut on koskettava. Kaltoinkohdeltu saa avainpelaajan aseman– MVP, most valuable plyaer – koko kollektiivin puolesta.
Mutta se armo? Isabella ei antanut ”armoa” veljelleen Claudiolle, ja veli hylkii häntä. Herttua ei anna armoa häntä nimitelleelle Luciolle, joka tyynesti määrätään ruoskittavaksi. Shakespeare jättää taas saumat näkyviin – mittatikkuna inhimillisyys.
Löysin Risto Saarisen teologisen analyysin armosta ja häpeästä Shakespearen näytelmissä, tässä linkki LUTERILAINEN SEKSUAALIETIIKKA, LUTHER JA SHAKESPEARE
Luulin aluksi, että esityksestä oli poisjätetty hienon repliikki ---mutta kyllä se on siellä. intensiivinen kuolema-mietiskely. Tässä se kolmena eri suomennoksena, yksi on omani.
What's yet in this,
That bears the name of life? Yet in this life
Lie hid more thousand deaths: yet death we fear,
That makes these odds all even.
Elon tuiman tuoksinnassa
maammon lapsi, poloinen
tuhat kertaa kivun kohtaa
tappavan ja tuskaisen.
Miksi mies siis hautoo, pelkää
kuolemaansa arkana,
vaikka kaiken tasaa, lientää
ajan ääri, tuonela.
Mitä on siis
Tuo elon nimellinen? Siinä piilee
Tuhannet kuolemat; ja kuitenkin
Pelätään kuolemata, joka kaikki
Tasoittaa ristiriidat.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.